Chilestä asti. Olin ostanut keijun Peikkokukkulan Mialta. Ja millaisen keijun!!!!
Kun avasin kuoren (joka itsestään oli jo varsin söpön näköinen hirmuisine määrineen
postimerkkejä), en voinut muuta kuin tuijottaa, ja tuijottaa, ja tuijottaa. Ja sitten, ette arvaa,
minä nauroin ihan itsekseni. Ihan kuin pikkutyttö saadessaan elämänsä ensimmäisen barbi-nuken minä nauroin.
Aurinko paistoi ja sen säteet osuivat keijun siipiin. Ja niistä heijastui värit tuhansissa
eri väreissä. Se oli niin kaunista, niin kaunista, etten voinut muuta kuin pidellä tätä
ihmeellistä keijua käsissäni ja ajatella, että se todellakin oli minun. Rutistin sitä, halasin!
Silitin sen hiuksia, jotka olivat niin pehmeät. Ja keiju katsoi minuun, ja se tahtoi olla minun!
Nämä kuvat eivät anna oikeutta keijun todelliselle kauneudelle, enkä minä sitä itsekään ymmärtänyt ennenkuin sain keijun käteeni.
Kiitos Mialle, joka olet tämän kauniin keijun tehnyt. Laitoin keijun peikonoksaan
liihottelemaan, se oli jotenkin niin loogista-onhan keiju syntynytkin peikkokukkulalla.
Tätä enkeliä olin katsellut jo ennen joulua eräässä liikkeessä,
mutta en ollut raaskinut ostaa hinnan takia. Sitten yhtenä päivänä samaisessa liikkeessä
käydessäni se istui siellä vieläkin. Se puhutteli minua kovin. Ihmettelin myyjälle asiaa, ja
sanoi ettei kukaan ollut sitä halunnut koska siltä puuttui toisesta jalasta varpaat.
Voi raasua, nyt se puhutteli minua vieläkin enemmän. (Minä olen siitä hassu, että tuon
kotiini aina kaikki rikkinäiset esineet, pääsiäisenä kerron eräästä pupusta...)
Ja en voinut olla kysymättä paljolla se lähtisi minun kotiini, ja niin vain kaupat tuli.
Voi että, olin onnellinen. Enkeli istuu tällä hetkellä olohuoneessa, ja en voi olla hymyilemättä
milloin katseeni siihen hipaisee ohikulkiessani. Kesällä se saa paikan puutarhasta kaikkine
tuoleinensa.
